3.6.2022, Kati Kallio
Ennen kirjoitustaidon keksimistä runous oli vain laulua, resitointia tai rytmistä puhetta. Runo oli siten myös esitys tai teko. Sanat eivät olleet olemassa paperilla, vaan ainoastaan hetken kuultavissa olevana rytminä ja muisti rakenteina. Tavat pistää sanoja tietyllä tavalla peräkkäin ja tavat esittää niitä olivat tiiviissä vuorovaikutuksessa. Kirjallisessa runossakin sanojen rytmillä tai sijoittumispaikoilla paperille on yhä merkitystä.
Eri runouden muodoissa säkeiden rytmit ja rakenteet vaihtelevat. Säännöllinen runomitta näyttää olevan ennen kaikkea euraasialainen ilmiö. Aikanaan eurooppalaiset tutkijat eivät edes tunnistaneet perinteistä afrikkalaista tai Amerikan alkuperäisasukkaiden suullista runoutta runoudeksi, kun sitä ei rakennettu säännöllisen tavurytmin ja tasamittaisten säkeiden varaan. Samalla tavoin tutkijoiden oli aluksi vaikea käsitellä freestyle-rapin lyriikkaa runoutena.
Käsitykset hyvästä ja ihanteellisesta runosta ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mitä on tutkittu. Osittainen riimi tai epäsäännöllisesti vaihtelevat määrät tavuja merkitsivät länsimaisille tutkijoille pitkään sitä, että kyseinen runo tai kokonainen runouden laji oli ala-arvoinen tai alkeellinen. Tämä tarkoitti sitä, että sitä ei myöskään tarvinnut analysoida sen tarkemmin. Kansoja, joilla ei ollut mitaltaan säännöllistä runoutta, pidettiin usein myös primitiivisinä ja kykenemättöminä kehittämään omaa sivilisaatiotaan.
Sittemmin on tajuttu, että mitaltaan epäsäännöllisessä tai vapaamittaisessa runoudessa voi olla omat, vähintään yhtä kompleksiset sääntönsä kuin Shakespearen soneteissa – aivan samalla tavoin kuin länsimaisiin silmiin villiltä viidakolta näyttävä metsä voi olla taidolla hoidettu ja mahdollisimman monilajiseksi ja ihmistä hyödyttäväksi luotu. Nykyään runomuotojen variaatio, joustavuus ja käyttö ovatkin keskeisiä tutkimuskohteita.
Loppuvuodesta SKS:n tiedekustantamolta ilmestyvässä kirjassa Rhyme and Rhyming in Verbal Art and Song pohditaan erilaisia riimirakenteita ja niiden variaatiota – myös sellaisia muotoja, jotka aiemmin tuomittiin yksiselitteisen huonoina, epätäydellisinä tai vajaina riimeinä. Esimerkiksi Eeva-Liisa Bastman otti väitöskirjassaan herätysliikkeiden maallikkojäsenten virsien vaihtelevat riimi- ja sointurakenteet tosissaan, ja kysyi, mitä on niiden poetiikka.
Riimi ja säkeistö eivät ole ainoita runoutta määrittäviä piirteitä. Itämerensuomalaisessa runolaulussa niitä ei ollut, mutta ei monissa muissakaan lähiseudun vanhoissa runokulttuureissa. Esimerkiksi keminsaamelaisen Olaus Sirman kahdessa 1600-luvulla tallentuneessa runossa muoto perustuu monille eri tekijöille. Säkeistöjä ei ole, ei myöskään säännöllistä, selkeää runomittaa. Osittaista riimiä voi käyttää, samoin alkusointua ja sanan toistoa. Osa säkeestäkin voidaan toistaa. Mitään keinoa ei ole kuitenkaan pakko käyttää joka säkeessä. Runo on elävä kudos, jossa sanat, säkeet ja jaksot voivat sitoutua toisiinsa vaihtelevin keinoin. Etenkin toinen runo muistuttaa luonteeltaan nykyisten kolttasaamelaisten pitkiä leu’dd-lauluja.
Varioivien tai epäsäännöllisten runomittojen tajuamista auttaa usein niiden tarkastelu lauluna. Janika Oras ja Mari Sarv ovat monissa viimeaikaisissa artikkeleissaan lähteneet kysymään, mitä oikein ovat Viron kaakkoiskulman setukaisten eli setojen runomitat. Setojen runolaulu eli leelo kuuluu muidenkin itämerensuomalaisten kansojen käyttämän kalevalamitan perheeseen, mutta paikoin sitä on todella vaikea tunnistaa nelipolviseksi trokeeksi.
Setojen runomitan piirteet ovat sidoksissa paitsi kielen historiallisiin kerrostumiin ja muutoksiin, myös erilaisiin laulamis- ja esittämistapoihin sekä sävelmiin. Runouden rakenne ei tule ymmärrettäväksi pelkkänä tekstinä, vaan edellyttää tajua siitä, minkälaisina rytmeinä tekstiä on ollut tapana laulaa ja miten sanat on sävelmään sovitettu.
Laululeikki ”Rikas ja köyhä” Setomaalla Seretsovan kylässä vuonna 1912. Kuva: A. O. Väisänen. Suom.-ugr. kuvakokoelma, Antellin kokoelmat, Museovirasto. CC BY 4.0.
Runon esittämisen ja kielellisen rakenteen vuorovaikutussuhde on ollut keskeinen Jarkko Niemen tutkimustyössä, joka käsittelee nenetsien ja muiden Venäjän pienten pohjoisten kansojen runoutta. Nenetsien runojen tallentaminen sanelusta ja analyysi ilman tietoa esittämistavoista johti pitkään siihen, että niiden runomittoja ei tunnistettu. Sanellessa tiettyjä vain laulumuotoon kuuluvia tavuja jää helposti pois, ja vasta laulun rytmi näyttää, miten laulukulttuurin sisällä on tapana tulkita runosäkeiden rakenne. Kirjassa Versification: Metrics in Practice ilmestyneessä artikkelissa Niemi kokoaa yhteen pitkän tutkimusuransa tuottamaa laajaa näkemystä pohjoisista uralilaisista laulumitoista.
Usein suullisen runouden keinovarantoja on käytetty kirjallisenkin runouden aineksena. Esimerkiksi Hanna Karhu on tarkastellut Otto Mannisen tapoja käyttää suullista riimillistä rekilaulua. Rekilaulut olivat kansan parissa hyvin suosittuja ja niitä käytettiin myös kuorolaulukappaleiden ja kirjallisten runojen innoittajina. Samaan aikaan oppineet halveksuivat kansanomaisia rekilauluja: niiden runomuotoa pidettiin epätäydellisenä ja sisältöä sopimattomana.
Perinteisesti suullisen runouden tutkijat ovat ihailleet etenkin pitkiä, kertovia ja mytologisia runoja. Niinpä vähäpätöisempinä pidetyt lajit, kuten vaikkapa lyriikka, kehtolaulut tai rekilaulut ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Toisaalta kertovienkaan runojen kaikkia olennaisia käyttötapoja ei aina ole huomattu. Esimerkiksi filippiiniläisiä yattuga-kansan hudhud-runoja on tavattu pitää lähinnä viihteellisinä. Versification-kirjassa Sergei Klimenko, Maria Stanyukovich ja Galina Sychenko kuitenkin näyttävät, että niitä käytettiin myös keskeisenä osana hautajaisrituaaleja. Tämän ymmärtäminen edellytti pitkää kenttätyötä ja luottamuksellista suhdetta runojen esittäjien kanssa.
Kirjallisuutta
Frog, Satu Grünthal, Jarkko Niemi & Kati Kallio (eds.) 2021: Versification: Metrics in Practice. Helsinki: SKS. [
doi.org].
Dennis Tedlock 1983: The Spoken Word and the Work of Interpretation. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
Nigel Fabb & Venla Sykäri (tulossa): Rhyme and Rhyming in Verbal Art and Song. Studia Fennica Folkloristica. Helsinki: Finnish Literature Society.
Kati Kallio & Taarna Valtonen & Marko Jouste 2019: Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa – runojen poetiikka suhteessa suullisiin ja kirjallisiin lähikulttuureihin. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja 97, 109–152. [
doi.org]
